Olipa kerran pieni tyttö. Se tyttö olin minä. Olen tuossa kuvassakin. Minulle tapahtuu aina kaikenlaisia kommelluksia.
Kerran yksi kommellus muutti elämäni.

"Miranda hyvä, et ole kerta kaikkiaan ollut kunnolla, joten joudun antamaan jälki-istuntoa" Opettaja kertoi.
"Äääh! En kestä tätä!" huusin täyttä opelle. Sitten nolostuin ja hymyilin, kun muistin, että koko luokka tuijotti minua. Kaikki alkoivat nauraa: "hah hahhhaa". Pyysin opettajalta anteeksi.


"Ope on hirveä röyhkimys! En tajua häntä", sanoin  kaverilleni Bellelle koulun jälkeen.
Belle meni samaa matkaa, kun meidän piti hakea pikkusiskojamme eskarista. 
"Tylsää", sanoin sitten.
Hän vastasi: "No ehkä, mutta saattaa olla jonain päivänä kivaa". "Olet niin hyvä koulussa" Belle jatkoi.
"Miten ihmeessä!?! Ja minä en ole.. nukun pommiinkin!" huusin itseäni haukkuen.
Istuin maahan kököttämään ja aloin itkeä.
Belle oli hetken hiljaa mutta sanoi sitten: "Eiköhän ruveta hakemaan pikkusiskojamme, eikä mökötetä tuolla lailla.
"Nyt sinäkin haukut minua ja väität että mökötän", itkin.
"Rauhoitu nyt", hän sanoi vakavasti.
Itku loppui, mutten halunnut olla hänen seurassaan. Halusin olla yksin. Juoksin pois ja todella kauaksi. Muistin pikkusiskoni.
Menin äkkiä hakemaan hänet juoksujalkaa. Vein hänet kotiin.
Kotona pakkasin eväitä, ja lähdin pois. Menin kaupungin laidalle pienelle kukkulalle, jossa minä ja Belle olimme pitäneet viime kesänä majaa.  Itkin, mutta mitä se auttoi? Aloin mussuttaa eväitäni.


Surin, koska kukaan ei ymmärtänyt minua, eikä kuunnellut. Itkin itseni uneen, mutta heräsin kahden tunnin päästä.

  Heräsin.
 Uni oli rauhoittanut minua.
"Aah, taidan syödä jotain", mumisin.
Mutta ruoka olikin loppu. Luultavasti taas ne pari pesukarhua olivat käyneet napostelemassa.
Piti kai sitten syödä metsämansikoita.
Kun nousin, maanjäristys alkoi. Maa järisi. Menin kyykkyyn ja suojasin pääni. Kun järistys oli loppunut, nousin pystyyn. Onneksi olin selvinnyt naarmuitta.

Belle ilmestyi paikalle huolestuneena.
Hän kysyi: "Sattuiko?"
Vastasin: "Ei, ja itseasiassa en halua puhua sinulle!"
"No selvä. Yritin vain lohduttaa", puuskahti kaverini.
"Odota! Olisi vähän asiaa", ilmoitin.
"No?" kysyi Belle.
Minä jatkoin: "En ole kertonut tästä vielä kenellekkään. Minulle on sattunut ihmeellisiä asioita, kuten minulle on välillä ilmestynyt kissan korvat, ja ääh! En ymmärrä tätä!"Istahdin maahan ja purskahdin itkuun.
"No itseasiassa, Miranda, minulle on myös sattunut kaikenlaista. Olen huomannut, että minä pystyn lentämään, ja minun itsenikin on vähän vaikea käsittää tätä. Mutta lähdetäänkö nyt kotiin?
Minä nyökkäsin. Muistan miten nousin ja olo tuntui heikolta. Maailma sumeni ja pyörryin.

  Kohta heräsin. Belle istui vierelläni. Keräsin voimia hetken. Nousin pystyyn, ja kävelime hitaasti kohti koteihimme.



  Sitten tapahtui jotain, mitä en koskaan unohda. Kuulin naisen kiljuntaa. Kaupungilla riehui jokin outo otus.  Juoksimme paikalle.

Se otus viilsi minulle kynsillään viillon. Emme tienneet mitä tehdä.
Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta kuulin sydämeni äänen ja muutin muotoani. Minulle ja Bellelle ilmestyi ihanat asut.
 Ihmisiä ihmeli kadulla, kun iskimme yhdessä. Saimme hirviön loppujen lopuksi voitettua.

  Kuulin nuoren tytön äänen takaani: "Voititte tällä kertaa. Ensi kerralla häviätte".
"Kuka olet?" kysyin tytöltä.
Hän vastasi: "En voi kertoa salaisuuttani".
Sitten tyttö katosi.
 Muutuimme tavalliseen muotoomme, ja hämmentyneinä menimme kotiimme.

Seuraavana koulupäivänä heräsin kello 8.  Oli jo kiire. Piti viedä pikkusisko eskariin.
Hänellä oli piirustusvihko, ja katselin mitä hän oli piirtänyt. Hän oli piirtänyt tytön.
Tyttö oli sama, kuin eilen tapaamamme tyttö!